Idea Suomen halki lentämisestä sai alkunsa siitä kun Amerikan poijat toteuttivat oman unelmansa ylittäen Pohjois-Amerikan mantereen moottoroiduilla varjoliitimillä. Meidän tehtävä oli onneksi hieman vaatimattomampi, johtuen siitä, että emme mieltäneet tuota vastaan tullutta rajaa osavaltion rajaksi, kuten Jenkeissä vaan keskeytimme mantereen ylityksen rajan tuntumaan siitäkin huolimatta, että rajan ylityksestä olisi maksettu sievoinen summa rahaa.
Eero Aarno ja minä olimme vuokranneet asunto auton tehtävän ajaksi ja kuljettajana toimi Martikaisen Simo. Perässä vedimme kärryä jossa moottorit kulki lähtöpaikalle ja määrämaalista kotiin. Taidettiin niitä kuljetella välillä vähä reitin varrellakin, jos muistan oikein.
Olimme etukäteen valinneet tehtävään kaikille sopivan viikon 33. Tuulen suunnan huomioiden lähtöpaikaksi valittiin Lapväärti ja määrämaaliksi Ilomantsin keskusta. Kyllä totuuden nimessä täytyy sanoa, että en oikein jaksanut uskoa, että tämä meidän vähän yltiöpäinenkin suunnitelma toteutuisi ja Ilomantsi nähtäisiin lintuperspektiivistä. Tuntui se senverran kaukaiselta haaveelta alkuvaiheessa. Luulen että kavereilla oli hiukan samoja tuntemuksia Lapväärtissä kun kaadoimme bensaa tankkiin pienen peltosaran päässä. Luonnollisesti olimme etukäteen suunnitelleet reittiä kartalla ja teoriassa se näytti ihan mahdolliselta toteuttaa. Aarno oli sopinut myös lehdistön mukanaolosta hommassa, joten paineitakin oli hieman.
Maanantaipäivän valjettua ajelimme Ähtäristä Lapväärtiin, josta starttipaikka löytyi pienen hakemisen jälkeen yhdeltä kydöltä. Vehkeet kannettiin pellon reunaan ja olimme ajatelleet lentää aluksi vaatimattoman n. 30 km.n.matkan ensimmäisille pelloille ennen Päntänettä. Koska minulla oli eniten polttoainetta starttasin ensin ja ilmaan päästyäni alkoi Aarno huudella radiolla, että sulta tipahti karttalaukku juoksun aikana, eli ensimmäinen takaisku oli koettu. Vahinko osoittautui lievemmäksi, kun huomasivat maastapäin karttalaukun olevan tukevasti potkurikehikon verkkoa vasten painautuneena varmistusnarun varassa. En heti älynnyt, että eihän se voikaan pudota, koska Petri on laittanut koteloon varmistus narun. "Ei mikää turha jätkä!" Vähän aikaa lenneltyäni starttipaikan lähettyvillä odottaen Aarnoa ja Eeroa alkoi eetteristä kantautua hillitöntä manausta. Aarnolta oli mennyt startissa potkuri hajalle. Se oli kuin moukarin isku ohimoon, kun kuulin tuon viestin radiosta. Ei helvetti voi olla totta....miten tässä nyt näin kävi ja mitäs nyt tehdään. Aarnon hypätessä kyytiin kehikon alareuna oli raapaissut maata painautuen potkuria vasten. Varapotkuri kuulemma kotona. Aikamme pohdittuamme tilannetta, päätimme jatkaa Eeron kanssa matkaa ja Aarno istuutui auton kuljettajan viereen.
Tunnelma latistui kertaheitolla tapauksen johdosta. Yksi kaveri pelistä pois Ähtäriin asti, jossa saataisiin uusi potkuri paikoilleen. Eeron kanssa lensimme kohti Päntänettä melko epämiellyttävässä kelissä, eli röykyissä ja sumupilviä väistellen. Keli kyllä sopi hyvin vallitsevaan tunnelmaan. Karijoella alkoi Eero epäilemään polttoaineen riittävyyttä ennen päntänettä olevan metsäalueen ylitykseen. Sanoin kyllä, että täytyyhän siellä olla vielä reilusti ainetta, koska oot ollu ilmassa vasta puoli tuntia. Eeron epäilys asiaan jatkui edelleen, enkä ruvennut sen enempää painostamaan jatkamiseen vaan päätimme laskeutua yhdelle pakettipellolle Ylikylän pohjoispuolelle.
Minun ollessa jo maassa alko Eero huutelee, että mihin suuntaan mun pitäs oikeen laskeutua, kun mää oon aivan sekasi suunnista. No lasku meni sitte Eerollakin ihan hyvin ja polttoainettakin oli runsaasti jäljellä tankissa. Ilmeisesti dramaattinen alku oli jättänyt jälkensä Eeroonkin sekoittaen tuulensuunnan ja laskelmat pensan kulutuksesta. Pähkäillessämme laskuhommia olimme ajautuneet hiukan reitiltä sivuun ja piti vähä selvittää hakumiehille paikkaa.
Lentovehkeitä kasatessamme Eero huokaili jo hartaasti, että kyllä nyt saahaan Ilomantsi unohtaa, ei mitään mahollisuuksia lentää sinne asti. Yhdyin Eeron käsitykseen, senverran utopistinen toive oli tämän pätkälennon jälkeen. Talon vanhalle isännälle siinä selviteltiin pilke silmäkulmassa, että ollaan menossa Ilomantsiin lentämällä ja tehtiin vain tähän tämmönen välilasku ihan huvikseen.
Ensimmäinen etappi oli takana jääden vähä vajaaksi ,mutta hyvä näinkin. Kävimme porukalla syömässä Karijoen keskustassa jonka jälkeen siirryimme seuraavalle starttipaikalle ison rehupellon laitaan. Tuuli oli sillävälin äitynyt turhan kovaksi, joten päivä meni käkkimiseksi pellon laidalla, vahvistaen käsitystä, että homma kariutuu heti alkuunsa. Odotimme iltaa, jolloin Eero ja minä pääsimme matkaan juuri ennen tyyntymistä. Lento jatkui auringon paisteessa kohti Kauhajoen Aronkylää, johon meidän piti laskeutuman huoltoaseman taakse pellolle ja jossa olisi lehdistökin paikalla. Minun ollessa keskustan päällä Eero ilmoitti radiolla: "kone hajos...pakkolasku" voi ei joko taas ongelmia, jo toinen mies pelistä pois. Ei voi enää huonompaa tuuria olla. toivottavasti lasku menee hyvin. En kysellyt yksityiskohtia radiolla sen enempää vaan annoin Eeron rauhassa keskittyä pakkolaskuun. Ja hyvinhän se kuulemma meni. Itse jouduin odottelee ilmassa lehtimiestä kierrellen huoltoasemaa puuskaisessa kelissä tehden Aarnon pyynnöstä läpilaskuja huoltoaseman takapihalle. Vihdoin sain laskeutumisluvan valokuvaajilta ja pääsin alas epämiellyttävästä ilmanalasta. Paikanpäälle oli myös ilmestynyt Mäenpään Timppa moikkaamaan retkeläisiä.
Haastattelun jälkeen ja Eeron raportin irronneesta pakoputkesta kuultuamme siirryimme nopeasti lamminmaan kentälle tekemään seuraavaa starttia, sillä ilta oli painamassa päälle ja aikataulusta olimme jäljessä. Lehdistön saattelemana starttasin yksin kentältä valtran lakana koivessa kohti Peräseinäjokea. Ei ollut oikein kiva lentää yksin, kun tiesi kavereiden mielialan auton kyytissä, mutta pakkohan matkan oli jatkua niin kauan kuin yksikin "hiulu" pyörii. Iltahämärissä Peräseinäjoen liikenneympyrän näkyessä kuului radiosta tuttu ääni, Ojanperän Markohan se siellä huuteli terveisiä matkan varrelle ja toivotti onnea yritykselle. Kiva yllätys tämäkin. Laskuun pellolle lähelle Ågreenin Mattia ja Järvisen ismoa, jotka järjestivät meille ruhtinaalliset oltavat tarjoiluineen ja yösijoineen. Kiitoksia vielä kerran! Eeron pakoputki päätettiin korjata myös Ähtärissä. Ensimmäinen päivä pulkassa ja olimme aikataulussa vastoinkäymisistä huolimatta.
Hyvin nukutun yön jälkeen starttasin eiliseltä laskupaikalta.On muuten paljon helpompaa lähtötouhuissa, kun on paljon avustajia eli ei se ole pelkästään huono asia, että kaverit oli hetken pelistä pois. Olin yhteydessä Seinäjoen torniin, kun otin korkeutta lennolle kohti Ähtäriä. Toivottivat hekin hyvää matkaa. Alavuden keskustan päällä oli pilvilauttoja, joista Aarno varoitteli matkan aikana. Lensin yli pilvilautoista, koska ne olivat melko matalalla ja näyttivät pysyttelevän jokseenkin paikoillaan. Pojat oli vastassa Ähtärin kirkonmäellä, kun sorvasin välilaskuun kirkon viereen "Hankolankankaalle" se on se meikäläisenkin viimmenen "määrämaali" mutta toivottavasti ei vielä hetkeen. Onnistuneen laskun jälkeen kävimme kahvilla, jonka jälkeen siirryimme nopeasti seuraavalle starttipaikalle Inhaan, koska pojilla oli kova into päästä korjaamaan pakoputkea ja vaihtamaan ropellia.
Matkan jouduttamiseksi olimme tässä vaiheessa päättäneet, että minä jatkan tästä kohti Äänekoskea sillä aikaa kun Eero ja Aarno korjaavat viat kuntoon ja tulevat autolla perässä Äänekoskelle. Saarijärven kohdalla yhteys Jyväskylän torniin ja siitä ohjatusti laskuun Äänekosken keskustan viereen heinäpellolle. Maalaistalon isäntä vähä ihmetteli kun yht'äkkiä talon viereen peltoon kapsahti äijä varjoineen. Jätin vehkeet talon pihaan ja lähdin käpöttelee kohti keskustaa, oli meinaan jo vähä nälkäkin. Soitin Aarnolle, että laskuun on tultu ja syömään oon menossa. Olivat jo lähteneet ajeleen tännepäin. Hannosen Jussikin soitteli kuulumisia. Pitseeria löytyi Äänekoskelta ja Kylmä olut maistui lennon jälkeen erityisen hyvältä. Tunnelma oli taas korkealla onnistuneen lennon jälkeen ja kun kavereiden moottorit taas taistelukunnossa, niin eihän tässä mitään hätää enää. Hetken päästä taas porukka kasassa ja noudettiin minun moottori talon pihasta kärrylle. Talon isäntä innostui juttelee kovasti meille ja lahjoitti kaikille piletin kertoen sen olevan "suuri yllätys". Piletti olikin kutsu heidän ja hengenheimolaistensa jonkinlaisiin alan manöövereihin. Erikoinen kokemus tämäkin. Tästä siirryimme autolla Suolahteen Valtran traktori tehtaalle jonne meitä oli pyydetty lentämään mainoslakanan kanssa ja mahdollisesti laskeutumaan piha alueelle. Homma kuitenkin kuivui kasaan tutkailtuamme aluetta tarkemmin ja todettuamme tehtävään liittyvän tarpeettoman suuren riskin. Siirryimme takaisin päin Rotkolan paikkeille, josta löytyi erinomainen rinnepelto seuraavaan starttiin.
Tässä vaiheessa matkaa alkoi jo meidän autonkuljettajan henkiset voimavarat oireilemaan, eli kun saavuimme asuntoautolla pellonlaitaan "tuhahti" Simppa meille sielukkaalla äänellä, "ja menkäähän sitte jo". Oli ilmeisesti jo hiukan kyllääntyny tähän meidän "käkkimiseen". Eerokin oli jo hiukan väsähtäny ja empi, että lentäkää te vaan ja kun tuo mun tankkikin on niin pieni tulee turhia välilaskuja vaan. Kyllähän sen toisaalta ymmärtää, kun matka oli jo muutenkin keskeytynyt aiemmin omalta osalta eikä välilennoilla ole enää ihan niin suurta merkitystä hommassa, mutta kuitenkin kun vehkeet kerran on kunnossa niin taivaalle vaan. Aarnolla tuntui olevan runsaasti potkua jatkaa eteenpäin keskeytyksistä huolimatta ja suostuttelimme Eeroa mukaan lyhemmillä lennoilla, mutta turhaan. Eeroa väsytti ja hän oli päätöksensä tehnyt.
Startin jälkeen odottelin Aarnoa mukaan, joka näyttikin jo nousevan ylöspäin muutaman kymmenen metrin korkeudella. Tässävaiheessa otin korkeutta kaikessa rauhassa ja kerroin aikeista Jyväskylän torniin, josta sain selvityksen ulos lähestymisalueelta. Kun olin valmis kääntämään nokan kohti Leppävirtaa en nähnyt Aarnoa enää missään, enkä saanut radiollakaan yhteyttä. Hetken pyörittyäni ja tähystettyäni ajattelin, että radiossa on jotain häikkää ja en vaan näe Aarnoa, koska se on varmaan jo lähteny matkaan, joten ei muutaku sikana kohti tuntematonta järvierämaata. Tätä järvierämaata sitte piisaskin ihan loputtomiin saakka ja oli tosissaan keskityttävä kartan lukuun, ettei eksyisi reitiltä. Kiintopisteet oli vähissä ja ajoittain myös laskupaikat. Ei mitään hääviä varjoliitoseutuja nämä vesialueet. Vesivaara oli myös taivaallakin koko 2,5 tuntisen lennon ajan, sadekuuro nimittäin seuras kokoajan vierellä vasemmalla puolella aiheuttaen ylimääräisiä tykytyksiä. Ei nimittäin ole mikään häävi asia jos kuuro saavuttaa sinut ja lasissa on liki kilsa korkeutta. Toisaalta onhan sateenvarjo valmiiksi viritetty, ettei kamppeet kastu läpimäriksi ja siinähän vois kylmettyäkin ja saada vielä kesäflunssankin kaupanpäälle.
Tarkkailin vuoron perään karttaa, maastoa ja sadepilveä valmiina tekemään laskuliu'un jos kuuro lähestyy. Eli ihan täys työ kokoajan. Lisäksi mieltä kalvoi kysymys, että missä Aarno on. Olin nähnyt omin silmin kun kaveri kelas korkeutta pellolta ja sitten ei mitään havaintoo sen jälkeen, lukuisista kutsuista huolimatta. Oliko kenties minusta reilusti edellä, etten nähnyt vai takana, onko sattunut jotain? Se on aina viheliäinen tunne, kun ei ole kontaktia "siipikaveriin" lennolla. On vain orpo olo koko lennon ajan. Yhteentörmäyksenkin vaara on aina olemassa, kun et näe toista. Vihdoin Leppävirran keskusta näkyi horisontissa, kun ajelin viimmeiset kilometrit Sorsaveden yli enemmän ja vähemmän moottorin varassa. Toisaalta onhan nämä melko luotettavia lentomoottoreita nimittäin. Sorvasin laskuun keskustan tuntumaan pienehköön peltoon jonka päällä siipi kömmötteli turhankin pitkään maadottaen minut kuraisen perunapellon reunapenkkien väliin, josta piti poistua varovasti takavasemmalle. Liekkö pellon omistaja säikähtäny laskua, kun luikki sisätiloihin heti kun sai näköyhteyden minuun vai eikö ollu muuten vaan juttu tuulella.
Vehkeet kasaan ja soittamaan toisille, että missä ollaan. Sain kuulla, että Aarnon moottorista oli kuinka ollakkaan irronnut pakoputki nousun aikana ja laskuun lähtöpaikalle. Suoraan sanottuna "paskamaista tuuria". Toisaalta tieto oli helpotus epätietoisuuden jälkeen. Poijilla oli vaikeuksia kartan lukemisessa, kun eivät meinanneet löytää minua tien poskesta Leppävirralla. Autoilijat kattelivat pitkään mun matkavarusteita, kun odottelin tien poskessa toisia. Yövyimme Huruslahdessa Varkauden yläpuolella vanhusten kuntoutuslaitoksen pihassa, jossa saimme käydä pientä korvausta vastaan suihkussa ja aamupalalla. Seuraava päivä kului starttipaikkaa etsiskellessä Varkauden seuduilta, oli meinaan starttipaikat vähissä niillä seuduilla. Perseen kokosia peltoja siellä täällä. Alkoi pikkuhiljaa usko loppumaan minultakin tähän hommaan. Mahdollinen starttipaikka löytyi Varistaipaleen ja Valamon luostarin väliltä, siinäkin startti ois pitäny tehdä maantien yli, joka olisi pitänyt sulkea startin ajaksi. Ei oikein houkutellu tämäkään paikka.
Kävimme korjaamassa Aarnon pakoputken Valamon luostarin pannuhuoneessa, josta löytyi hitsausvehkeet.
Näiden manöövereiden aikana alkoi mieleen hiipua ajatus luovuttamisesta, koska lentoonlähtö paikkakin oli kehno. Eero oli jo vahvasti sitä mieltä, että lähdetään takaisin Suolahteen, jossa meitä odottaisi Valtran tarjoama illallinen ravintolassa ja mahdollisesti suuri sponsoripaketti, joka myöhemmin osoittautui turhaksi luuloksi. Aarno heitti pallon minulle hommassa. Olin itsekkin jo valmis luovuttamaan. Olimme jo lähteneet ajelemaan takaisin huonolta starttipaikalta kohti Varkautta. Ajoin itse asuntoautoa ja kokoajan mieltä kalvoi ajatus, että näinkö tämä homma kuivu kasaan, Alitajunnassa kyti ajatus, että ehkä sittenkin vielä voitais jatkaa. Se oli jokin suurempi voima, joka soti vastaan luovuttamispäätöstä ja luovutus tuntui pahalta. Siinä ajellessa kattelin karttaa ja heitin epätoivoisesti kehiin ajatuksen, että käytäis vielä kattomassa nuo Joroisten pohjoispuolella olevat pellot ja jos ei siellä ole kelvollista starttipeltoa niin homma keskeytetään ja lähdetään Takaisin Suolahteen ja kotiin. Sain Kaverit suostumaan tähän ja ajattelin, että tällä on nyt "jokin tarkoitus".
Kun saavuimme metsän reunasta kartalla olevalle peltoaukealle olimme niinsanotusti "äimän käkenä" Tämä ei voi olla totta. Kaiken tämän epätoivon jälkeen olimme saapuneet Moottorivarjoliitäjän paratiisiin. Tämä oli se tarkoitus, josta puhuin. Tulimme Fin- nurmen keinonurmen kasvatus laitoksen alueelle, jossa oli nurmikko parturoitu parin sentin mittaiseksi ja lisäksi se oli sopivassa rinteessä ja vielä vastatuuleen ja tilaa oli. Olimme "onnesta kuralla". Kävimme kysymässä "pääkallonpaikalla" luvan lentotouhuihin ja kerroin meidän huimasta yrityksestä.He suhtautuivat asiaan erittäin positiivisesti ja innostuneesti. Jopa Eerokin piristyi ja kaivoi lentovehkeet esiin. Ennen lentohommia oli Aarno käynyt Simpan kanssa tasapainottamassa potkurin, kun oli havainnut pientä värinää edellisessä startissa ja kun vielä pakoputkikin oli mennyt poikki mahdollisesti samasta syystä. Aloitimme lentotoiminnan vihdoin illansuussa, kun Varkauteen saapunut reittikone oli mennyt laskuun, sillä olimmehan afis alueella.
Aarno käynnisti moottorin ensimmäisenä lämmittäen sitä maassa toiveikkaana, kaikenhan piti olla jälleen kunnossa, mutta kuinka ollakkaan vaikeudet jatkuivat ja varmaan jokin kirous oli langetettu Adventuren päälle kun alkoi kuuluu epämääräistä ääntä moottorista. Pakoputki ei pysynytkään kiinni, koska putken ja sylinterin välissä oleva tiiviste puuttui aiheuttaen ylimääräistä tärinää putkeen ja pultit pyöri auki. Peli selevä Aarnon osalta. Tunnelma näköjään voi latistua paratiisissakin se on nyt nähty se. Suuri kysymysmerkki jälleen taivaalla, että mitäs nyt? Eerolla ja mulla koneet kunnossa. Olimme suunnitelleet lakanan vetoa alueella ja se tuntuikin nyt jäljelle jäävältä vaihtoehdolta. Itse en todellakaan tiennyt, että mitä teen. Luovutanko tähän vai yritänkö jatkaa. Ei oikein tuntunut enää sopivalta jatkaa kaiken tämän jälkeen. Eero ei ollut halukas jatkamaan eteenpäin, vaikka sanoin, että voitais aivan hyvin tehdä välilasku puolessa välissä Joensuuta. Eerolla oli hirveä hinku Valtran illalliselle ja itsellä kunnianhimoinen tavoite päästä ehkä sittenkin määrämaaliin. Aarno oli jälleen kerran heittänyt pallon minulle sanoen, että tee ihan niinku ite aattelet mulle on ihan sama. Tottahan toki me ajetaan perässä jos lähdet. Nämä sanat palautuivat myöhemmin ilmassa mieleeni. Sanoin Aarnolle ja Eerolle, että teen päätöksen vasta ilmassa, koska maassa en pysty päättämään. Eero ei ollut lähdössä matkaan.
Starttasin sekavissa tunnelmissa ja ehkä siksi ei lakanakaan meinannut millään tarttua jalkaan. Jonkun aikaa vedeltyäni sitä pudotin sen alas ja aloin ottaa korkeutta jostain kumman syystä. Sillä välin Eero valmistautui lakanan koukkaamiseen ja sai sen kuulemma ekalla jalkaansa. Siitä kuulimme myöhemmin muutaman kerran. Se on näköjään Eeron pravuri laji tuo tarkkuuslento. Kun kauniit Varkauden Järvimaisemat alkoivat avautumaan ympärillä korkeuden kasvaessa ja tuulen hiljalleen sortaessa "oikeaan" suuntaan oli päätös jatkamisesta suhteellisen helppo tehdä. Nokka kohti Joensuuta vaikka ois kuinka hankalaa muuten. Matkalla Joensuuhun tiesin, että jos vaan vehkeet pelaa niin Ilomantsiin mennään makso mitä makso se on nyt päätetty ja sillä selvä piste. Keli oli ihan miellyttävä matkalla ja seurailin n. 800m.korkeudella suurjännite linjaa joka kulki sopivalla kurssilla kohti laskupaikkaa ennen Joensuuta.
Yhteys Joensuun torniin ja ilmoitus laskuun lahialueen rajalle peltoon ilta hämärissä. Pojat noukkivat kyytiin Nesteen D- asemalta. Eero vielä säikäytti viimmeisen kerran kertoen, että nyt nokka kohti kuortanetta on mentävä töihin kiireesti. Sanoin että eihän siinä sitte mitään, jos kerran niin on. Ensin työ ja sitte vasta huvi, niinhän se on aina ollu. Lähetään kotiin vaan. No pientä jäynäähän se vaan oli, mutta tuli vaan jotenkin niin "uskottavasti". Siirryimme Joensuun Linnunlahden Leirintäalueelle yöpymishommiin.
Torstai aamuna homma jatkui Joensuun kentältä. Kävimme tornissa tekemässä lentosuunnitelman ja startti poikittaisen kiitotien reunasta kohti Ilomantsia. Tuulen suunta jälleen sopiva lennolle, eli ihan suoraan kohti määrämaalia. Jälleen oli helppo seurata tielinjaa joka johti perille. Tunnelma alkoi nousta Ilomantsin siintäessä edessä suoalueitten takana. Näin matkalla kun pojat kiirehtivät ennen minua maalipaikalle, jossa oli myös vastassa lajin paikallinen harrastaja Hassisen Alpo ja myös paikallisen lehden toimittaja.
Kun päätin lentosuunnitelman Joensuun torniin ja ilmoitin laskuun Ilomantsiin Tiesin että homma on purkissa. Tunne oli sanoinkuvaamaton kun urakka oli ohi. Piti käydä Ilomantsinjärvessä vielä uimassakin.reissun päälle. Ajelimme sitten sinne Suolahteen Valtran tarjoamalle Illalliselle, eikä sponsorihommista kuultu halaistua sanaa, joten ihan hyvä ku ei eilen kiirehditty tänne vaan jatkettiin sitkeesti viikon pääteemaa eli määrämaalin tavoittelua.
Tehtävän toteutuminen oli vähintäänkin hiuskarvan varassa. Homma oli Aarnon varassa varkaudessa, sillä jos kaksi miestä kolmesta olis luovuttanu ja halunnu lähtee Suolahteen niin en olisi kehdannut pyytää jatkamaan minun seuraamista autolla kohti Joensuuta. Se on kumminkin ryhmätyöskentelyä tämäkin. Ei luovuttu liian heppoisin perustein, vaan käytettiin viimmeinenkin oljenkorsi ja vietiin homma loppuun. Sitkeys jälleen kerran palkittiin ja me tehtiin yhdessä historiaa.
Pakoputken hitsausta nunnaluostarissa
Urakka ohi retkikunta Ilomantsissa
Ilomantsin keskusta
