Etusivu    Ilmakuvat     Omat kirjoitukset     Lehtijutut    

HARRASTUKSENA MOOTTORIVARJOLIITO Kirjoitettu v. 2000


Kun aloitin varjoliito kurssin, niin jo silloin oli tarkoituksena alkaa harrastaa nimenomaan moottoroitua varjoliitoa. Ja miksikö? No silloin alussa oli jo mielessä muutamia visioita, mitä laji voisi mahdollisesti tarjota. Päällimmäisinä ajatuksina oli, mahdollisuus lähteä lentämään silloin kun se minulle sopii, eli en ole riippuvainen kenestäkään. Toinen silloinen tulevaisuuden visio oli, että olisi mahdollisuus lentää missä tahansa ja mihin suuntaan tahansa.
Nämä alkuajatukset ovatkin yllättäin osuneet aika hyvin kohdalleen. Laji todellakin antaa hirveästi vapautta valita sopivia lentohetkiä,ja paikkoja. Viimeinen visio, eli mahdollisuus lentää mihin suuntaan tahansa, ei tosin ole vastannut ihan silloisia toiveita, koska silloinhan minulla ei ollut tietoa varjoliitimen huonosta kyvystä edetä kovemmassa vastatuulessa.

Nyt kun olen päässyt mielestäni aika hyvin alkuun harrastuksessa, PP 4 mo lupakirja on ollut taskussa jo jonkin aikaa ja tiimaakin on kertynyt aika hyvin, ajattelin vähän pistää paperille juttua lajin tiimoilta, jos vaikka joku muukin alkaisi oivaltaa, miten hienosta lajista on kysymys.
Alan piireissä Moottoroituun varjoliitoon liittyy paljon kaikenlaisia negatiivisia juttuja, ja jopa virheellisiä käsityksiä, jotka mielestäni johtuu ainoastaan siitä syystä että ei tiedetä lajista paljoakaan, ja kuunnellaan vain niitä,jotka ovat joskus takavuosina kokeilleet lajia, epäonnistuneet ja yrittäneet lentää, ja joskus päässeetkin kovalla vaivalla ilmaan moottorin avulla, sen enempää asiaan vihkiytymättä. Kentänlaidalla näitä juttuja usein kuulee,eli siellä missä hinausnarut katkeilevat ja liitimet soljuvat ylösvedon jälkeen pääsääntöisesti takaisin kentälle.hyi hyi! Ei sovi minulle.

Laji pitäisikin aloittaa oikealla tavalla, jotta vältyttäisiin mahdollisimman hyvin kaikilta epämukavilta asioilta. Sen mielekkyys on loppujen lopuksi kiinni hyvin pienistä asioista, kuten oikeista väline valinnoista, joka on toiseksi tärkein asia. Tärkeintä on tietysti opetella ennen moottorihommia riittävästi vapaalentoa.Usein yritetään moottorilentoa sillä samalla siivellä, jolla on kierretty kenttää kyllästymiseen saakka. Ja se on perustavaa laatua oleva virhe, koska vapaalento siipi on auttamattomasti liian pieni moottorilentämiseen. Ja jos sillä onnistuukin pääsemään taivaalle läkähdyksiin asti juostuaan on se ilmassa lähes yhtä huono, koska moottoria joutuu huudattamaan turhan kovilla kierroksilla, säilyttääkseen vaakalentokorkeuden, puhumattakaan ylöspäinmenosta. Lentämisestä tulee melkoista "poraamista".

Itse lennän siivellä, jonka ripustuspaino on 100 - 120 kg, Käytin samaa siipeä myös vapaalennossa vesipainojen kanssa, joten totuin heti alusta lähtien moottorin painoon. Täydellä lentovarustuksella ( 13 L bensaa / lentoaika n.3 h, kamera, radio, puhelin , rahapussi, kartta, ei hinauskytkintä, vähän evästä, ym. ) ripustuspainoni on n.120 kg. Saunavarustuspainoni on 72kg. Tällä maximi kuormalla tasamaalta n. 1m/s tuulella Onnistuneen päällevedon jälkeen jalat irtoo maasta n. 15 m. juoksun jälkeen. Korkeutta kertyy n. 1 m/s vauhdilla. Vaakalento sujuu leppoisasti noin puolella kaasulla. Tyynelläkin startti onnistuu tällä kuormalla vähän pisemmällä juoksulla, ja alamäki vielä helpottaa huomattavasti starttia.

Potkurin koolla on mielestäni pienempi vaikutus homman sujumiseen. Olemmekin Lentäjäkaverini Isomäen Aarnon kanssa mittailleet moottorien työntövoimia keskenään ja todenneet erot hyvin pieniksi. Aarnon Adventure F4 ( 130cm potkuri ) minulla PAP 1100 ( 99cm potkuri ) ero oli vain muutama kilo. Pienempi kehikko on luonnollisesti miellyttävämpi kuljettaa ja käsitellä. Uskon myös että siiven kinnityssysteemillä on merkitystä startissa, koska PAP: ssa siiven nostovoima kääntää potkurikehikkoa ylöspäin työntävään asentoon, joka osaltaan keventää siipeen ripustettua painolastia.
Yksi epämiellyttävä asia moottoriliidossa on moottorista, ja potkurista syntyvä melu, tosin sitäkin on onnistuttu vähentämään jonkun verran kehittyneempien potkurien, ja parempien äänenvaimentimien ansiosta. Mutta eivät nämä tietenkään riitä poistamaan selän takaa tulevaa pärinää. Itse olen ratkaissut ongelman mielestäni yksinkertaisella ja tehokkaalla tavalla. Asensin kelkkakypärään normaalia tehokkaammat kuulosuojaimet, joissa on kypäräkiinnikkeet. Laitoin head set kuulokkeet suojaimiin, ja enää ei pärinä häiritse. Radioliikenne kuuluu hyvin suojaimien ansiosta, ja kuulemma pärinä ei paljoa kuulu mikin kauttakaan, joten se siitä vaivasta.

Moottorin paino lentokunnossa tankattuna muodostuu ongelmaksi starttipaikalla kun ryhdytään kampetta heivaamaan autosta ulos ja virittelee lentokuntoon, jonka jälkeen rysky pitäis saada kammettua jotenkin selkään. Useimmat tekevät tämänkin vaikeimman kautta. Eli rysäyttävät moottorin autosta maahan, ja alkavat kiskoa sitä käyntiin siinä maan kamaralla. Mielestäni ensinnäkään tämä ei ole mikään maamoottori, ja toiseksi potkuri imaisee hyvin hapineesti kaikki irtonaiset epäpuhtaudet lähitienoolta lapoihinsa aiheuttaen ainakin kosmeettisia vikoja potkuriin. Kolot kuulemma vähentävät potkurin tehokkuuttakin, tiedä häntä. Seuraavassa vaiheessa perseelleen savipellolle, ja valjaat kiinni. Sitten ylös kanveesista peräsuoli pitkällä huojuen, ja vaappuen kohti siipeä.
Tähänkin ongelmaan olen hieman pureutunut, ja kehittänyt mielestäni erittäin nerokkaan ratkaisun, nimittäin kuljetan mukanani pientä pöytää jonka päälle moottori on helppo nostaa. Pöydässä on taittuvat jalat, kantokahva, liimattu kumimatto liukuesteenä, ja moottorin saa pöytään kiinni mahdollisen koekäytön ajaksi. Pöytä on juuri oikean korkuinen, että saan pukea valjaat päälle selkä, ja jalat suorana, ilman ylimääräisiä ähinöitä, eikä mene kiviä potkuriin lämmityksen aikana. Pieniä asioita, mutta vaikuttavat yllättävän paljon lajin mielekkyyteen. Lisäksi kun moottori valjaineen on pöydällä, sitä on paljon helpompi tarkastella ennen lentoon lähtöä. Lentäjäkaverit ovatkin vähän naureskelleet pöydälleni, mutta kun pöytä on vapautunu käytöstäni on siinä näkyny röhnöttävän jonkun muunkin lentokone valmiina siirtymään pilotin harteille kivuttomasti, joten se siitä vaivasta.

Nyt kun nämä miellyttävään moottorilentämiseen vaikuttavat tärkeimmät tekniset asiat olen laittanut kuntoon voin kertoa hieman lajin luonteesta. Mielestäni hienointa moottoroidussa varjoliidossa on se, kun saa ihailla kauniita maisemia, kaikessa rauhassa jalat ristissä rennosti istuen, eikä vääntää jossakin termiikissä hiestä märkänä, niska puuduksissa, kädet turtana, ja pää pyörimisestä sekaisin, ja ainakin itse katselen paljon mielummin alla levittäytyvää Suomalaista järvimaisemaa kuin yläpuolella kumpuilevia tummapohjaisia pilven möykkyjä. Onhan se tietysti makuasia sekin ja kaikkeenhan ihminen tottuu.

Toinen merkittävä etu on se kun ei tarvitse matkustaa tunti tolkulla lentokentälle päästäkseen ilmaan, vaan starttipaikka löytyy paljon lähempää kotoa. Starttipaikaksi kelpaa vähän suurempi pelto, ja näitähän löytyy joka kylältä. Mekin olemme Aarnon kanssa löytäneet täältä Ähtäristä useita, joka tuulelle, ja tyvenelle soveltuvaa lentoonlähtö paikkaa. Kokemuksen karttuessa, vähän pienemmältäkin pellolta voi startata, koska jo parin metrin korkeudelta voit alkaa kaartamaan loivasti, ikään kuin oltaisiin heti kiinni termiikissä, ja voit itse päättää milloin "tintti" loppuu. Näppärää eikö totta, kun vaan pitää huolen siitä, että joka hetki on mahdollista tulla turvallisesti laskuun. Ja tämä sama sääntöhän pätee operoitaessa millä tahansa liitimellä.Ja viimme kädessähän lentäjän turvallisuus on "korvien välissä" Rajoja ei kannata näissä hommissa ehdoin tahdoin hakea."Rämäpäät" karsitaan jo koulutus vaiheessa.

Lennettäessä paramoottorilla, sinulle ei saa tulla sellaista tunnetta että nyt ollaan jonkun aikaa
"moottorin varassa", vaan korkeutta on otettava sen verran, että koneen mahdollisesti sammuessa pääset varmuudella ylitettävän metsäalueen takana havaitsemaasi turvalliseen laskupaikkaan. Kannattaa myös muistaa, että voit aina palata edelliselle varalaskupaikalle. Kumpi sattuu olla lähempänä, vallitsevat tuuliolosuhteet huomioiden. Itselläni moottori on tähän asti toiminut moitteettomasti, ilman "pakkolaskuja", mutta tästä ei saa tehdä vääriä johtopäätöksiä,koska tekniikka on aina ihmeellistä. Toki pystyt itse hyvin pitkälle vaikuttamaan moottorin luotettavuuteen. Lennon aikana tarkkailen koneen käyntilämpöä mittarista ja säädän tarvittaessa seosruuvilla, jotta välttyisin "mäntäpistiäisen" ikävältä pistolta. Bensaa ei kannata näissä hommissa säästellä.Kaikissa paramoottoreissa ei ole mahdollisuutta seoksen säätöön lennon aikana, jota kyllä pitäisin aika pahana puutteena. Toiseksi, ei kannata heti startista ajaa kaasupohjassa 300 metriin, vaan kannattaa vähän löysäillä välillä, ettei kone ylikuumene.

Nämä ovatkin ainoat toimintavarmuuteen vaikuttavat seikat, joihin pystyt lennon aikana vaikuttamaan, loput asiat on hoidettava maan kamaralla. Moottoria onkin syytä tarkastella ennen ja jälkeen lennon , että kaikki osat ovat paikoillaan ja ruuvit ovat tiukalla, ja hitsaussaumat ehjiä. Potkurin kiinnitysruuveja pitää kiristellä varsinkin uudessa koneessa aika usein, ja ne on varmistettava sinkkilangalla. Myöskään sähkölaitteita ei pidä unohtaa, vaan katsotaan että johdot ovat varmasti kiinni kunnolla liittimissään, nimittäin kipinöinti ilmassa selän takana ei ole ollenkaan pikkujuttu. Se saattaa johtaa pahimmillaan katastrofiin, eli tuli pääsee irti palavissa materiaaleissa ja silloin ovat hopiat jaossa. Sähköjärjestelmän tulisikin olla mahdollisimman yksinkertainen, ilman mitään ylimääräisiä viritelmiä. Öljy (2,5%), ja tulppa asioissa kannattaa noudattaa valmistajan ohjeita.
Tässä olivat tärkeimmät toimintavarmuuteen vaikuttavat kommervenkit. Jos nämä muistaa, niin säästyy monelta ikävältä lentotoimintaa rajoittavalta, ja itse aiheutetulta ongelmalta.

Vaikeinta, ja luulempa, että suurimpana lajin yleistymistä rajoittavavana tekijänä moottoroidussa varjoliidossa on luonnollisesti startti, joka alussa tuntuu vaikealta ja ensimmäiset startit luonnollisesti jännittävät hirveästi, varsinkin kun on kuullut juttuja, että "potkureita menee, mäntiä menee, jne"... Mutta kun moottorista on saanut henkisen yliotteen, alkaa homma sujumaan. Hyvin on kaikki mennyt tähän asti ilman mitään vaurioita, ja toivotaan, että hyvä tuuri jatkuu, sillä starteissa tuurillakin on osuutta homman sujumiseen, koska tuuli saattaa aina tehdä yllättäviä kiemuroita siipeä päälle työnnettäessä. Siinä ei paljoa kokemuskaan auta, kun siipi kääntyy heti pystyyn alkuvaiheessa. Epäonnistuneita lähtöjä sattuu kokeneillekkin piloteille. Mutta kyllä onnistuneet startit ovat tänä päivänä, meilläkin jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Ja harjoitushan tekee mestarin. Ja tämähän on varmasti kuin "polkupyörällä ajo", että kun sen kerran on oppinut niin sen osaa sitten aina.

Tärkein seikka startissa on riittävän "sähäkkä" päälleveto, jotta siipi nousee kunnolla lentoasentoon. Lyhyt vilkaisu, että siipi on noussut suoraan, tarvittaessa siirrytään sivusuunnassa siiven keskelle, samalla painetaan kaasu pohjaan.A- liinoista työnnetään vielä hetki kaasun pohjaan painamisen jälkeen, jotta siipi ei kaatuisi taakse moottorin alkutyönnöstä. Kaiken edellämainitun aikana yritetään edetä mahdollisimman tehokkaasti eteenpäin, jotta siipi täyttyisi kunnolla, ja alkaisi lentää. Tästä eteenpäin homma onkin jo paljon helpompaa, eli reipas juoksu, tarvittaessa ohjataan jarruilla, juostaan niin lujaa ja niin kauan, kunnes moottori ei enää paina yhtään selässä ja juoksun päätteeksi vedetään jarruista ja jalat irtoaa maasta, kuin itsestään. Jarrut vapautetaan hitaasti, jotta siipi ei syöksähtäis eteenpäin matalalla. Kun maximijuoksunopeus on saavutettu ja moottorin paino tuntuu edelleen selässä kannattaa startti keskeyttää, eikä hypätä "väkisin" kyytiin, koska silloin mennään varmuudella alaspäin ja yleensä se tulee kalliiksi. Yksinkertaista eikö totta? Eli homman voisi kiteyttää siten, että "pitää osata jauhaa purkkaa samalla kun kävelee".

Ohessa kuva lentoonlähdön krittisimmästä hetkestä, tässä vaiheessa ei kannata jäädä kovin pitkäksi aikaa seisoskelemaan paikalleen.



Moottorilla on mahdollista tehdä tyynellä säällä n. 100 km lentoreissu, eli moottori kuluttaa n. 4,5 ltr tunnissa menovettä. Ilmanopeus vaakalennossa on n. 30-35 km/h. Siedettävässä tuulessa, on
mahdollista edetä myötätuuleen yli 150 km matka. Siinä kerkiää, jo nähdä monen näköstä maisemaa. Lisätankin avulla lennot vielä pisenee.

Moottoroitu varjoliidin soveltuu, myös erinomaisen hyvin ilmavalokuvaukseen, koska se liikkuu hitaasti, ja sinulla on aikaa sommitella kuvattavaa kohdetta. Olemmekin Aarnon kanssa polttaneet filmiä, aina kun vaan aurinko on lennolla paistanut. Tulokset vielä paranevat paljon, kun sammuttaa moottorin kuvan oton ajaksi, koska moottori aina hiukan tärisee. kesäisin on lennelty vähä joka kylällä ihmisten, ja omaksi iloksi, ja onhan se erikoinen näky, kun ensimmäistä kertaa historian aikana, jossain takahikiällä ilmestyy taivaalle tällainen lentolaite, josta varmasti tulee mieleen, jokaiselle, että nyt siellä lentää "Pelle Peloton" keksimällään härvelillä.

Ihmiset ovat suhtautuneet erittäin positiivisesti, ja innostuneesti meidän lentonäytöksiin sivukylillä, joissa harvoin tapahtuu mitään ihmeellisyyksiä. Eli saamme ihmiset hyvälle mielelle tällä toiminnalla, joka varmasti lisää positiivista suhtautumista kevytilmailu harrastukseen.Hienoa hommaa, ja uskon että moottori varjoliidolla on vielä paljon annettavaa meille, ja mahdollisuudet lajissa ovat lähes rajattomat. Eli "en usko että tähän leipääntyy koskaan".


Arto Halttunen EPRL

MOOTTORILLA SUOMEN HALKI Kirjoitettu v. 2001

Idea Suomen halki lentämisestä sai alkunsa siitä kun Amerikan poijat toteuttivat oman unelmansa ylittäen Pohjois-Amerikan mantereen moottoroiduilla varjoliitimillä. Meidän tehtävä oli onneksi hieman vaatimattomampi, johtuen siitä, että emme mieltäneet tuota vastaan tullutta rajaa osavaltion rajaksi, kuten Jenkeissä vaan keskeytimme mantereen ylityksen rajan tuntumaan siitäkin huolimatta, että rajan ylityksestä olisi maksettu sievoinen summa rahaa.

Eero Aarno ja minä olimme vuokranneet asunto auton tehtävän ajaksi ja kuljettajana toimi Martikaisen Simo. Perässä vedimme kärryä jossa moottorit kulki lähtöpaikalle ja määrämaalista kotiin. Taidettiin niitä kuljetella välillä vähä reitin varrellakin, jos muistan oikein.
Olimme etukäteen valinneet tehtävään kaikille sopivan viikon 33. Tuulen suunnan huomioiden lähtöpaikaksi valittiin Lapväärti ja määrämaaliksi Ilomantsin keskusta. Kyllä totuuden nimessä täytyy sanoa, että en oikein jaksanut uskoa, että tämä meidän vähän yltiöpäinenkin suunnitelma toteutuisi ja Ilomantsi nähtäisiin lintuperspektiivistä. Tuntui se senverran kaukaiselta haaveelta alkuvaiheessa. Luulen että kavereilla oli hiukan samoja tuntemuksia Lapväärtissä kun kaadoimme bensaa tankkiin pienen peltosaran päässä. Luonnollisesti olimme etukäteen suunnitelleet reittiä kartalla ja teoriassa se näytti ihan mahdolliselta toteuttaa. Aarno oli sopinut myös lehdistön mukanaolosta hommassa, joten paineitakin oli hieman.

Maanantaipäivän valjettua ajelimme Ähtäristä Lapväärtiin, josta starttipaikka löytyi pienen hakemisen jälkeen yhdeltä kydöltä. Vehkeet kannettiin pellon reunaan ja olimme ajatelleet lentää aluksi vaatimattoman n. 30 km.n.matkan ensimmäisille pelloille ennen Päntänettä. Koska minulla oli eniten polttoainetta starttasin ensin ja ilmaan päästyäni alkoi Aarno huudella radiolla, että sulta tipahti karttalaukku juoksun aikana, eli ensimmäinen takaisku oli koettu. Vahinko osoittautui lievemmäksi, kun huomasivat maastapäin karttalaukun olevan tukevasti potkurikehikon verkkoa vasten painautuneena varmistusnarun varassa. En heti älynnyt, että eihän se voikaan pudota, koska Petri on laittanut koteloon varmistus narun. "Ei mikää turha jätkä!" Vähän aikaa lenneltyäni starttipaikan lähettyvillä odottaen Aarnoa ja Eeroa alkoi eetteristä kantautua hillitöntä manausta. Aarnolta oli mennyt startissa potkuri hajalle. Se oli kuin moukarin isku ohimoon, kun kuulin tuon viestin radiosta. Ei helvetti voi olla totta....miten tässä nyt näin kävi ja mitäs nyt tehdään. Aarnon hypätessä kyytiin kehikon alareuna oli raapaissut maata painautuen potkuria vasten. Varapotkuri kuulemma kotona. Aikamme pohdittuamme tilannetta, päätimme jatkaa Eeron kanssa matkaa ja Aarno istuutui auton kuljettajan viereen.

Tunnelma latistui kertaheitolla tapauksen johdosta. Yksi kaveri pelistä pois Ähtäriin asti, jossa saataisiin uusi potkuri paikoilleen. Eeron kanssa lensimme kohti Päntänettä melko epämiellyttävässä kelissä, eli röykyissä ja sumupilviä väistellen. Keli kyllä sopi hyvin vallitsevaan tunnelmaan. Karijoella alkoi Eero epäilemään polttoaineen riittävyyttä ennen päntänettä olevan metsäalueen ylitykseen. Sanoin kyllä, että täytyyhän siellä olla vielä reilusti ainetta, koska oot ollu ilmassa vasta puoli tuntia. Eeron epäilys asiaan jatkui edelleen, enkä ruvennut sen enempää painostamaan jatkamiseen vaan päätimme laskeutua yhdelle pakettipellolle Ylikylän pohjoispuolelle.

Minun ollessa jo maassa alko Eero huutelee, että mihin suuntaan mun pitäs oikeen laskeutua, kun mää oon aivan sekasi suunnista. No lasku meni sitte Eerollakin ihan hyvin ja polttoainettakin oli runsaasti jäljellä tankissa. Ilmeisesti dramaattinen alku oli jättänyt jälkensä Eeroonkin sekoittaen tuulensuunnan ja laskelmat pensan kulutuksesta. Pähkäillessämme laskuhommia olimme ajautuneet hiukan reitiltä sivuun ja piti vähä selvittää hakumiehille paikkaa.
Lentovehkeitä kasatessamme Eero huokaili jo hartaasti, että kyllä nyt saahaan Ilomantsi unohtaa, ei mitään mahollisuuksia lentää sinne asti. Yhdyin Eeron käsitykseen, senverran utopistinen toive oli tämän pätkälennon jälkeen. Talon vanhalle isännälle siinä selviteltiin pilke silmäkulmassa, että ollaan menossa Ilomantsiin lentämällä ja tehtiin vain tähän tämmönen välilasku ihan huvikseen.

Ensimmäinen etappi oli takana jääden vähä vajaaksi ,mutta hyvä näinkin. Kävimme porukalla syömässä Karijoen keskustassa jonka jälkeen siirryimme seuraavalle starttipaikalle ison rehupellon laitaan. Tuuli oli sillävälin äitynyt turhan kovaksi, joten päivä meni käkkimiseksi pellon laidalla, vahvistaen käsitystä, että homma kariutuu heti alkuunsa. Odotimme iltaa, jolloin Eero ja minä pääsimme matkaan juuri ennen tyyntymistä. Lento jatkui auringon paisteessa kohti Kauhajoen Aronkylää, johon meidän piti laskeutuman huoltoaseman taakse pellolle ja jossa olisi lehdistökin paikalla. Minun ollessa keskustan päällä Eero ilmoitti radiolla: "kone hajos...pakkolasku" voi ei joko taas ongelmia, jo toinen mies pelistä pois. Ei voi enää huonompaa tuuria olla. toivottavasti lasku menee hyvin. En kysellyt yksityiskohtia radiolla sen enempää vaan annoin Eeron rauhassa keskittyä pakkolaskuun. Ja hyvinhän se kuulemma meni. Itse jouduin odottelee ilmassa lehtimiestä kierrellen huoltoasemaa puuskaisessa kelissä tehden Aarnon pyynnöstä läpilaskuja huoltoaseman takapihalle. Vihdoin sain laskeutumisluvan valokuvaajilta ja pääsin alas epämiellyttävästä ilmanalasta. Paikanpäälle oli myös ilmestynyt Mäenpään Timppa moikkaamaan retkeläisiä.

Haastattelun jälkeen ja Eeron raportin irronneesta pakoputkesta kuultuamme siirryimme nopeasti lamminmaan kentälle tekemään seuraavaa starttia, sillä ilta oli painamassa päälle ja aikataulusta olimme jäljessä. Lehdistön saattelemana starttasin yksin kentältä valtran lakana koivessa kohti Peräseinäjokea. Ei ollut oikein kiva lentää yksin, kun tiesi kavereiden mielialan auton kyytissä, mutta pakkohan matkan oli jatkua niin kauan kuin yksikin "hiulu" pyörii. Iltahämärissä Peräseinäjoen liikenneympyrän näkyessä kuului radiosta tuttu ääni, Ojanperän Markohan se siellä huuteli terveisiä matkan varrelle ja toivotti onnea yritykselle. Kiva yllätys tämäkin. Laskuun pellolle lähelle Ågreenin Mattia ja Järvisen ismoa, jotka järjestivät meille ruhtinaalliset oltavat tarjoiluineen ja yösijoineen. Kiitoksia vielä kerran! Eeron pakoputki päätettiin korjata myös Ähtärissä. Ensimmäinen päivä pulkassa ja olimme aikataulussa vastoinkäymisistä huolimatta.

Hyvin nukutun yön jälkeen starttasin eiliseltä laskupaikalta.On muuten paljon helpompaa lähtötouhuissa, kun on paljon avustajia eli ei se ole pelkästään huono asia, että kaverit oli hetken pelistä pois. Olin yhteydessä Seinäjoen torniin, kun otin korkeutta lennolle kohti Ähtäriä. Toivottivat hekin hyvää matkaa. Alavuden keskustan päällä oli pilvilauttoja, joista Aarno varoitteli matkan aikana. Lensin yli pilvilautoista, koska ne olivat melko matalalla ja näyttivät pysyttelevän jokseenkin paikoillaan. Pojat oli vastassa Ähtärin kirkonmäellä, kun sorvasin välilaskuun kirkon viereen "Hankolankankaalle" se on se meikäläisenkin viimmenen "määrämaali" mutta toivottavasti ei vielä hetkeen. Onnistuneen laskun jälkeen kävimme kahvilla, jonka jälkeen siirryimme nopeasti seuraavalle starttipaikalle Inhaan, koska pojilla oli kova into päästä korjaamaan pakoputkea ja vaihtamaan ropellia.

Matkan jouduttamiseksi olimme tässä vaiheessa päättäneet, että minä jatkan tästä kohti Äänekoskea sillä aikaa kun Eero ja Aarno korjaavat viat kuntoon ja tulevat autolla perässä Äänekoskelle. Saarijärven kohdalla yhteys Jyväskylän torniin ja siitä ohjatusti laskuun Äänekosken keskustan viereen heinäpellolle. Maalaistalon isäntä vähä ihmetteli kun yht'äkkiä talon viereen peltoon kapsahti äijä varjoineen. Jätin vehkeet talon pihaan ja lähdin käpöttelee kohti keskustaa, oli meinaan jo vähä nälkäkin. Soitin Aarnolle, että laskuun on tultu ja syömään oon menossa. Olivat jo lähteneet ajeleen tännepäin. Hannosen Jussikin soitteli kuulumisia. Pitseeria löytyi Äänekoskelta ja Kylmä olut maistui lennon jälkeen erityisen hyvältä. Tunnelma oli taas korkealla onnistuneen lennon jälkeen ja kun kavereiden moottorit taas taistelukunnossa, niin eihän tässä mitään hätää enää. Hetken päästä taas porukka kasassa ja noudettiin minun moottori talon pihasta kärrylle. Talon isäntä innostui juttelee kovasti meille ja lahjoitti kaikille piletin kertoen sen olevan "suuri yllätys". Piletti olikin kutsu heidän ja hengenheimolaistensa jonkinlaisiin alan manöövereihin. Erikoinen kokemus tämäkin. Tästä siirryimme autolla Suolahteen Valtran traktori tehtaalle jonne meitä oli pyydetty lentämään mainoslakanan kanssa ja mahdollisesti laskeutumaan piha alueelle. Homma kuitenkin kuivui kasaan tutkailtuamme aluetta tarkemmin ja todettuamme tehtävään liittyvän tarpeettoman suuren riskin. Siirryimme takaisin päin Rotkolan paikkeille, josta löytyi erinomainen rinnepelto seuraavaan starttiin.

Tässä vaiheessa matkaa alkoi jo meidän autonkuljettajan henkiset voimavarat oireilemaan, eli kun saavuimme asuntoautolla pellonlaitaan "tuhahti" Simppa meille sielukkaalla äänellä, "ja menkäähän sitte jo". Oli ilmeisesti jo hiukan kyllääntyny tähän meidän "käkkimiseen". Eerokin oli jo hiukan väsähtäny ja empi, että lentäkää te vaan ja kun tuo mun tankkikin on niin pieni tulee turhia välilaskuja vaan. Kyllähän sen toisaalta ymmärtää, kun matka oli jo muutenkin keskeytynyt aiemmin omalta osalta eikä välilennoilla ole enää ihan niin suurta merkitystä hommassa, mutta kuitenkin kun vehkeet kerran on kunnossa niin taivaalle vaan. Aarnolla tuntui olevan runsaasti potkua jatkaa eteenpäin keskeytyksistä huolimatta ja suostuttelimme Eeroa mukaan lyhemmillä lennoilla, mutta turhaan. Eeroa väsytti ja hän oli päätöksensä tehnyt.

Startin jälkeen odottelin Aarnoa mukaan, joka näyttikin jo nousevan ylöspäin muutaman kymmenen metrin korkeudella. Tässävaiheessa otin korkeutta kaikessa rauhassa ja kerroin aikeista Jyväskylän torniin, josta sain selvityksen ulos lähestymisalueelta. Kun olin valmis kääntämään nokan kohti Leppävirtaa en nähnyt Aarnoa enää missään, enkä saanut radiollakaan yhteyttä. Hetken pyörittyäni ja tähystettyäni ajattelin, että radiossa on jotain häikkää ja en vaan näe Aarnoa, koska se on varmaan jo lähteny matkaan, joten ei muutaku sikana kohti tuntematonta järvierämaata. Tätä järvierämaata sitte piisaskin ihan loputtomiin saakka ja oli tosissaan keskityttävä kartan lukuun, ettei eksyisi reitiltä. Kiintopisteet oli vähissä ja ajoittain myös laskupaikat. Ei mitään hääviä varjoliitoseutuja nämä vesialueet. Vesivaara oli myös taivaallakin koko 2,5 tuntisen lennon ajan, sadekuuro nimittäin seuras kokoajan vierellä vasemmalla puolella aiheuttaen ylimääräisiä tykytyksiä. Ei nimittäin ole mikään häävi asia jos kuuro saavuttaa sinut ja lasissa on liki kilsa korkeutta. Toisaalta onhan sateenvarjo valmiiksi viritetty, ettei kamppeet kastu läpimäriksi ja siinähän vois kylmettyäkin ja saada vielä kesäflunssankin kaupanpäälle.

Tarkkailin vuoron perään karttaa, maastoa ja sadepilveä valmiina tekemään laskuliu'un jos kuuro lähestyy. Eli ihan täys työ kokoajan. Lisäksi mieltä kalvoi kysymys, että missä Aarno on. Olin nähnyt omin silmin kun kaveri kelas korkeutta pellolta ja sitten ei mitään havaintoo sen jälkeen, lukuisista kutsuista huolimatta. Oliko kenties minusta reilusti edellä, etten nähnyt vai takana, onko sattunut jotain? Se on aina viheliäinen tunne, kun ei ole kontaktia "siipikaveriin" lennolla. On vain orpo olo koko lennon ajan. Yhteentörmäyksenkin vaara on aina olemassa, kun et näe toista. Vihdoin Leppävirran keskusta näkyi horisontissa, kun ajelin viimmeiset kilometrit Sorsaveden yli enemmän ja vähemmän moottorin varassa. Toisaalta onhan nämä melko luotettavia lentomoottoreita nimittäin. Sorvasin laskuun keskustan tuntumaan pienehköön peltoon jonka päällä siipi kömmötteli turhankin pitkään maadottaen minut kuraisen perunapellon reunapenkkien väliin, josta piti poistua varovasti takavasemmalle. Liekkö pellon omistaja säikähtäny laskua, kun luikki sisätiloihin heti kun sai näköyhteyden minuun vai eikö ollu muuten vaan juttu tuulella.

Vehkeet kasaan ja soittamaan toisille, että missä ollaan. Sain kuulla, että Aarnon moottorista oli kuinka ollakkaan irronnut pakoputki nousun aikana ja laskuun lähtöpaikalle. Suoraan sanottuna "paskamaista tuuria". Toisaalta tieto oli helpotus epätietoisuuden jälkeen. Poijilla oli vaikeuksia kartan lukemisessa, kun eivät meinanneet löytää minua tien poskesta Leppävirralla. Autoilijat kattelivat pitkään mun matkavarusteita, kun odottelin tien poskessa toisia. Yövyimme Huruslahdessa Varkauden yläpuolella vanhusten kuntoutuslaitoksen pihassa, jossa saimme käydä pientä korvausta vastaan suihkussa ja aamupalalla. Seuraava päivä kului starttipaikkaa etsiskellessä Varkauden seuduilta, oli meinaan starttipaikat vähissä niillä seuduilla. Perseen kokosia peltoja siellä täällä. Alkoi pikkuhiljaa usko loppumaan minultakin tähän hommaan. Mahdollinen starttipaikka löytyi Varistaipaleen ja Valamon luostarin väliltä, siinäkin startti ois pitäny tehdä maantien yli, joka olisi pitänyt sulkea startin ajaksi. Ei oikein houkutellu tämäkään paikka.
Kävimme korjaamassa Aarnon pakoputken Valamon luostarin pannuhuoneessa, josta löytyi hitsausvehkeet.

Näiden manöövereiden aikana alkoi mieleen hiipua ajatus luovuttamisesta, koska lentoonlähtö paikkakin oli kehno. Eero oli jo vahvasti sitä mieltä, että lähdetään takaisin Suolahteen, jossa meitä odottaisi Valtran tarjoama illallinen ravintolassa ja mahdollisesti suuri sponsoripaketti, joka myöhemmin osoittautui turhaksi luuloksi. Aarno heitti pallon minulle hommassa. Olin itsekkin jo valmis luovuttamaan. Olimme jo lähteneet ajelemaan takaisin huonolta starttipaikalta kohti Varkautta. Ajoin itse asuntoautoa ja kokoajan mieltä kalvoi ajatus, että näinkö tämä homma kuivu kasaan, Alitajunnassa kyti ajatus, että ehkä sittenkin vielä voitais jatkaa. Se oli jokin suurempi voima, joka soti vastaan luovuttamispäätöstä ja luovutus tuntui pahalta. Siinä ajellessa kattelin karttaa ja heitin epätoivoisesti kehiin ajatuksen, että käytäis vielä kattomassa nuo Joroisten pohjoispuolella olevat pellot ja jos ei siellä ole kelvollista starttipeltoa niin homma keskeytetään ja lähdetään Takaisin Suolahteen ja kotiin. Sain Kaverit suostumaan tähän ja ajattelin, että tällä on nyt "jokin tarkoitus".

Kun saavuimme metsän reunasta kartalla olevalle peltoaukealle olimme niinsanotusti "äimän käkenä" Tämä ei voi olla totta. Kaiken tämän epätoivon jälkeen olimme saapuneet Moottorivarjoliitäjän paratiisiin. Tämä oli se tarkoitus, josta puhuin. Tulimme Fin- nurmen keinonurmen kasvatus laitoksen alueelle, jossa oli nurmikko parturoitu parin sentin mittaiseksi ja lisäksi se oli sopivassa rinteessä ja vielä vastatuuleen ja tilaa oli. Olimme "onnesta kuralla". Kävimme kysymässä "pääkallonpaikalla" luvan lentotouhuihin ja kerroin meidän huimasta yrityksestä.He suhtautuivat asiaan erittäin positiivisesti ja innostuneesti. Jopa Eerokin piristyi ja kaivoi lentovehkeet esiin. Ennen lentohommia oli Aarno käynyt Simpan kanssa tasapainottamassa potkurin, kun oli havainnut pientä värinää edellisessä startissa ja kun vielä pakoputkikin oli mennyt poikki mahdollisesti samasta syystä. Aloitimme lentotoiminnan vihdoin illansuussa, kun Varkauteen saapunut reittikone oli mennyt laskuun, sillä olimmehan afis alueella.

Aarno käynnisti moottorin ensimmäisenä lämmittäen sitä maassa toiveikkaana, kaikenhan piti olla jälleen kunnossa, mutta kuinka ollakkaan vaikeudet jatkuivat ja varmaan jokin kirous oli langetettu Adventuren päälle kun alkoi kuuluu epämääräistä ääntä moottorista. Pakoputki ei pysynytkään kiinni, koska putken ja sylinterin välissä oleva tiiviste puuttui aiheuttaen ylimääräistä tärinää putkeen ja pultit pyöri auki. Peli selevä Aarnon osalta. Tunnelma näköjään voi latistua paratiisissakin se on nyt nähty se. Suuri kysymysmerkki jälleen taivaalla, että mitäs nyt? Eerolla ja mulla koneet kunnossa. Olimme suunnitelleet lakanan vetoa alueella ja se tuntuikin nyt jäljelle jäävältä vaihtoehdolta. Itse en todellakaan tiennyt, että mitä teen. Luovutanko tähän vai yritänkö jatkaa. Ei oikein tuntunut enää sopivalta jatkaa kaiken tämän jälkeen. Eero ei ollut halukas jatkamaan eteenpäin, vaikka sanoin, että voitais aivan hyvin tehdä välilasku puolessa välissä Joensuuta. Eerolla oli hirveä hinku Valtran illalliselle ja itsellä kunnianhimoinen tavoite päästä ehkä sittenkin määrämaaliin. Aarno oli jälleen kerran heittänyt pallon minulle sanoen, että tee ihan niinku ite aattelet mulle on ihan sama. Tottahan toki me ajetaan perässä jos lähdet. Nämä sanat palautuivat myöhemmin ilmassa mieleeni. Sanoin Aarnolle ja Eerolle, että teen päätöksen vasta ilmassa, koska maassa en pysty päättämään. Eero ei ollut lähdössä matkaan.

Starttasin sekavissa tunnelmissa ja ehkä siksi ei lakanakaan meinannut millään tarttua jalkaan. Jonkun aikaa vedeltyäni sitä pudotin sen alas ja aloin ottaa korkeutta jostain kumman syystä. Sillä välin Eero valmistautui lakanan koukkaamiseen ja sai sen kuulemma ekalla jalkaansa. Siitä kuulimme myöhemmin muutaman kerran. Se on näköjään Eeron pravuri laji tuo tarkkuuslento. Kun kauniit Varkauden Järvimaisemat alkoivat avautumaan ympärillä korkeuden kasvaessa ja tuulen hiljalleen sortaessa "oikeaan" suuntaan oli päätös jatkamisesta suhteellisen helppo tehdä. Nokka kohti Joensuuta vaikka ois kuinka hankalaa muuten. Matkalla Joensuuhun tiesin, että jos vaan vehkeet pelaa niin Ilomantsiin mennään makso mitä makso se on nyt päätetty ja sillä selvä piste. Keli oli ihan miellyttävä matkalla ja seurailin n. 800m.korkeudella suurjännite linjaa joka kulki sopivalla kurssilla kohti laskupaikkaa ennen Joensuuta.
Yhteys Joensuun torniin ja ilmoitus laskuun lahialueen rajalle peltoon ilta hämärissä. Pojat noukkivat kyytiin Nesteen D- asemalta. Eero vielä säikäytti viimmeisen kerran kertoen, että nyt nokka kohti kuortanetta on mentävä töihin kiireesti. Sanoin että eihän siinä sitte mitään, jos kerran niin on. Ensin työ ja sitte vasta huvi, niinhän se on aina ollu. Lähetään kotiin vaan. No pientä jäynäähän se vaan oli, mutta tuli vaan jotenkin niin "uskottavasti". Siirryimme Joensuun Linnunlahden Leirintäalueelle yöpymishommiin.

Torstai aamuna homma jatkui Joensuun kentältä. Kävimme tornissa tekemässä lentosuunnitelman ja startti poikittaisen kiitotien reunasta kohti Ilomantsia. Tuulen suunta jälleen sopiva lennolle, eli ihan suoraan kohti määrämaalia. Jälleen oli helppo seurata tielinjaa joka johti perille. Tunnelma alkoi nousta Ilomantsin siintäessä edessä suoalueitten takana. Näin matkalla kun pojat kiirehtivät ennen minua maalipaikalle, jossa oli myös vastassa lajin paikallinen harrastaja Hassisen Alpo ja myös paikallisen lehden toimittaja.

Kun päätin lentosuunnitelman Joensuun torniin ja ilmoitin laskuun Ilomantsiin Tiesin että homma on purkissa. Tunne oli sanoinkuvaamaton kun urakka oli ohi. Piti käydä Ilomantsinjärvessä vielä uimassakin.reissun päälle. Ajelimme sitten sinne Suolahteen Valtran tarjoamalle Illalliselle, eikä sponsorihommista kuultu halaistua sanaa, joten ihan hyvä ku ei eilen kiirehditty tänne vaan jatkettiin sitkeesti viikon pääteemaa eli määrämaalin tavoittelua.
Tehtävän toteutuminen oli vähintäänkin hiuskarvan varassa. Homma oli Aarnon varassa varkaudessa, sillä jos kaksi miestä kolmesta olis luovuttanu ja halunnu lähtee Suolahteen niin en olisi kehdannut pyytää jatkamaan minun seuraamista autolla kohti Joensuuta. Se on kumminkin ryhmätyöskentelyä tämäkin. Ei luovuttu liian heppoisin perustein, vaan käytettiin viimmeinenkin oljenkorsi ja vietiin homma loppuun. Sitkeys jälleen kerran palkittiin ja me tehtiin yhdessä historiaa.


Pakoputken hitsausta nunnaluostarissa



Urakka ohi retkikunta Ilomantsissa


Ilomantsin keskusta

Teksti Arto Halttunen

VARJOLIITOA MOOTTORIN VOIMALLA Kirjoitettu v. 2002

Yleisölaji
Moottoroitu varjoliito on voimakkaassa nousussa Suomessa. Tänäkin kesänä on tehty monenlaisia tempauksia ja tuotu lajia aika voimakkaasti näkyville suurelle yleisölle.
Laji herättää suurta mielenkiintoa kaikkialla missä vain ihmiset pääsevät sitä näkemään. Näkyvyys tässä lajissa onkin kevytilmailulajeista kaikkein korkeimmalla tasolla, koska lennot tapahtuvat pääsääntöisesti asutusalueiden välittömässä läheisyydessä, yleensä kuitenkin maaseudulla, joissa startteihin soveltuvia peltoja on runsaammin. Jokapuolella maanomistajat ja paikalliset asukkaat ovat suhtautuneet moottorivarjoliitoon erittäin positiivisesti ja innostuneesti, joka tietysti osaltaan
vaikuttaa lajin kasvavaan suosioon.

Omat "lentokentät"
Tässä lajissa liitimillä operoidaan aika useasti toisten ihmisten mailta ja aina etsitään ensimmäisenä käsiin maanomistaja, jolla on hallussaan kylän paras "lentokenttä" ja sen kuultuaan on aina ollut "kiitotie" vapaa. Lennettäessä valvotuilla alueilla on myös hieno asia ollut eri lennonjohtajien myötämielinen suhtautuminen tähän "oikeiden kenttien" ulkopuoliseen harrastukseen, eli aina on sekaan sopinut, vaikka lähialueillakin on lennelty. Kaikkihan menee luonnollisesti niin kauan hyvin kun vaan jokainen moottoriliitäjä pitää siitä huolen, että valvotuilla alueilla ei lennetä hetkeäkään ilman lupaa ja radioyhteyttä, vaan toimitaan lennonjohtajien ohjeiden mukaan.

Turvallista myös alempana
Moottoroitu varjoliito on tuoreimpia ilmailulajeja suomessa ja poikkeaa aikatavalla muusta moottorilentämisestä siinä mielessä, että lentolaite lentää erittäin hitaasti, ( n. 35 km/h ) verrattuna tavanomaisiin lentokoneisiin ja tämä ominaisuus onkin tuonut harrastajien keskuudessa esille yhden nykyisiin lentosääntöihin liittyvän asian, nimittäin moottoroidulla varjoliitimellä voitaisiin lentää asutuksen ulkopuolella laskupaikkojen läheisyydessä täysin turvallisesti nykyisen minimilentokorkeuden alapuolella vaarantamatta millään tavalla lentoturvallisuutta. Maastoesteet eivät aiheuta pienestä nopeudesta ja hyvästä ohjautuvuudesta johtuen minkäänlaista vaaraa. Jokainenhan tietää, että nykyiset minimilentokorkeudet sopivat erittäin hyvin normaaleille lentokoneille, mutta tämän lajin kohdalla voisi sääntömuutoksen tehdä turvallisin mielin.

"Epävarmuus" lisää turvallisuutta
Lentoturvallisuuteen moottoroidussa varjoliidossa liittyy myös yksi toinenkin erittäin merkittävä ja muusta moottorilentämisestä täysin poikkeava ominaisuus, nimittäin sillä ei koskaan lennetä "moottorin varassa" vaan ollaan kaiken aikaa liukuetäisyydellä turvallisesta laskeutumispaikasta. Tämä seikka tekee lajista hyvin turvallisen ja ainutlaatuisen
moottori ilmailumuodon, eli kun kone syystä tai toisesta taivaalla sammuu niin laji vain vaihtuu normaaliksi vapaalentämiseksi, eikä asiaan liity minkäänlaista dramatiikkaa. Normaali laskeutuminenkin suoritetaan aina moottori sammutettuna. Todellisuudessa moottorin sammuminen ilmassa on erittäin harvinaista. Tällä MOVA:lla voidaan lentää myös moottorikoneille tyypillistä matkalentoa, tosin pienemmässä mittakaavassa, eli nykyisin voidaan tehdä jopa 200 km:n. matkoja yhteen suuntaan.

Kesän tapahtumia
Kuluneena kesänä lajissa tehtiin myös historiaa. Kolmen miehen porukka( Arto Halttunen, Aarno Isomäki, Mika Schwach ) lenti merenkurkun yli Uumajasta Vaasaan. Lento vaati erittäin huolellisen suunnittelun, ennenkö merelle voitiin liitimillä lähteä, jopa merituulen vaikutukset lentoon selvitettiin Helsingin yliopiston meteorologian professorilta Hannu Savijärveltä. Suunnittelun perusteellisuutta kuvaa vielä sekin, että reitti lennettiin läpi etukäteen pienkoneella, jonka päällikkönä toimi Antti Lintala. Tätäkään MOVA-lentoa ei voitu lentää moottoreiden varassa, vaan merenkurkun aaltoja puhkoi alla kaksi nopeaa merikelpoista venettä, joita ohjasivat Vaasalaiset Yrjö Halttunen ja Bjarne Stenström. Veneet varmistivat turvallisuuden. Uumajan Ja Vaasan lennonjohtajille vielä kiitokset sujuvasta yhteistyöstä. Lento voitiin toteuttaa Uumajan lähialueelta, vaikka Ruotsissa on tällä hetkellä kielletty moottoroitu varjoliito.
Toinen merkittävä tapahtuma tänä vuonna oli elokuun lopussa Lappajärvellä järjestetty "lentojätkä" tapahtuma, joka sai arvoisensa huomion alueella ja yleisöä oli paikalla runsaasti ja mielenkiinto lajia kohtaan oli valtava. Yleisö sai aitiopaikalta seurata esim. tarkkuuslaskuja pellolle merkittyyn pisteeseen. Lentotehtävistä selviytyi parhaiten Jukka Soini Nummelasta.
Toivotaan, että MOVA liitimiä nähdään jatkossa taivaalla yhä useammin.

Teksti: Arto Halttunen Kuvat: Aarno Isomäki


Moottorivarjoliitimillä meren päällä




Jari Takanen laskukierroksessa "lentojätkä" tapahtumassa Lappajärvellä

MOOTTORIVARJOLIITO

Tätä ei voi harrastaa salaa

Kadun kulkija kuulee moottorin pärinää epämääräisestä suunnasta ja alkaa levottomasti pyörimään sijoillaan hiljaisen kylän kadunkulmassa. Viimein näkee pärinän aiheuttajan taivaalla ja kummastelee, että mikä kumma vekotin se tuo on. Päristin lähestyy ja viimein kulkija näkee, että joku ihminenhän se siellä roikkuu varjon varassa ja jonkinlainen moottori siellä pärisee mukana. Ihmeellinen vehje tuokin ja, että kyllä pitää olla hullu, joka tuolla lentää, ajattelee kulkija.
Kieltämättä ensimmäisenä varmaan tulee mieleen Pelle Peloton, joka lentää keksimällään härvelillä. Sen verran koomisen näköinen laite on.

Mutta todellisuudessa siellä lentää kylän kirkkoa valokuvaava paramotoristi, joka on hetkellisesti pudottanut korkeutta saadakseen hyviä kuvia kohteesta. Lentäjä saattaa olla kotoisin mistäpäin Suomea tahansa, koska kuvattava kirkko ei kävele omalle kylälle, vaan sinne on matkustettava autolla. Ensin on etsittävä lentoon lähtöön soveltuvan pellon omistaja käsiin, jotta saadaan lupa pellon tallaamiseen ja vasta sitten rykästään moottorilla ilmaan kamera kaulassa. Tunnin lennon jälkeen ,kun lentäjä palaa lähtöpellolle takaisin, odottaa siellä yleensä joukko uteliaita ja tiedonhaluisia kyläläisiä, joita jututtaessa vierähtää toinen tunti.

Tällaista se on tänä päivänä jokamiehen itsenäinen lentäminen, eli moottorivarjoliito.
Lajiin tähtäävää koulutusta saa eri varjoliitoseurojen kursseilta.

Arto Halttunen

MATERIAALIA PÄRRÄÄJIEN NÄYTELMÄÄN Kirjoitettu v. 2002

Yks ohjelmanumero vois olla "pärrääjien" käsialaa, eli kuivan kalvoohjelman aikana alkas kuulua hirveetä ryskettä ja kolinaa luentosalin ovelta, jonneka kaikkien katseet kääntyisivät ja esiin astuis "alkukantainen raamikas korpijussi" Kintaat suorana, karvalakki korvilla, rikkinäiset lapikkaat jalassa, sarkahousut, koukkupuukon paikalla "sirppi" perseen päällä roikkus veltosti pitkissä vitjakkeissa ite kyhätty paramoottori ( kehikko sontakärryn vanteesta, potkuri pellistä jossa kärjet kippuralla ja narunpätkiä lapojen ympärille kiertyneenä lukuisista tantereella pyörimisistä, valjaat vanhoista repun remmeistä ja moottorina raskaan oloinen möykky. Muutenkin olemus olis erittäin rähjäinen ja rasvainen ). Alkas siinä sitte kyselee semmonen "simpauttajan" ilme kasvoilla, että kertovat kylällä notta täällä näitä "rupellia" katastellaan ja leimaillaan, ku ei oo tullu herroloille näyteltyä tätä keksintöö vuosiin ja meilläpäin siellä junttilan kyläkaupan markilla ei oo tämmösiä palaveluja ollu.

Kuulemma joku Lampin Eero näistä välittäs paremmin.... ooolikohan kotosalla vai kyläsä. -Kyllä täällä ollaan- vastaa Eero. Jaha jaha no sittehhän tämä homma käy ku luomisen työ, ja röhönaurut päälle. Tässähän tämä rakkine sitte olis syynättävänä. Vikoja siinä ei pitäs olla mittäää tuota... Leimoo vaille vaan. Eero alakas tutkii kampetta epäilevä ilme kasvoilla, jonka lentäjäki oli jo rekisteröiny. Mitähän tää lysti mahtas sitte maksaa, ku tuntuu muutenki nuita menoja tässä olevan ihan tarpeeksi.Hiehoki poikii vasta parin viikon päästä ja tankki on aina kuralla ku pitäs ilimoon nousta notta. Eero alakaa olla huolestuneen näköne, mutta ei uskalla vielä sanallakaan moittia peruspohojalaisen pellonraivaajan kätten töitä vaan jatkaa romuläjän kiertämistä. Oon muute ite suunnitellu ja kasannu koko rakkineen ja omasta mielestä se onnistu helevetin hyvin äijä sanoo mahtipontisesti ja päästää päälle röhönaurut. Eero tuntee olonsa tukalaksi päätä piremmän ja harteikkaan pohojalaiskeksijän vierellä. Äijä jatkaa - Käytihin tuossa äireen kanssa ostoksilla kaupunkilla viime syksynä ja satuin näkemähä tämännäköösen häkkyrän taivaalla ja innostuin tekee samallaase ittelle, ettei tartte lainaalla toisilta, se ku on nii oriaallista.
Eero irvistää vastaukseksi. Otin muute mukaha tuon kankahanki, notta jos haluat vilikasta, vaikkaha eipähä nuo verhooluhommat taia teitille kuulua, nehä on paremmi akkoloije hommia -ja taas röhönaurut päälle-.Ai niin oompaha värkänny tuohon kankaaseen ihan oman patentinkin, ku se ilikeesti alussa viskeli miestä puuskasella tuulella, niin laitoin isäukon vanahat "hinskelit" tuohon köysien välliin notta se vähän venyylöis kuopissa.Se on ollu hyvä keksintö. Keksintö.. nykyään se on kuulemma joku "innovaatija" Paskan marijat tämä miittää vaaji, muutaku tenua tankkiin ja taivaalle. Eero kysyy seuraavaksi, että missäs se varavarjo on. No tossahan se on päällimmäisenä ekkö sää syynääjä nää sullahan on kaks silimää päässä niinku hevospaskaa, pitäshän tuo ny nähärä ja tarttuu kiinni kahavasta kiivastuneen olosena ja riuhtasee voimmiesa tunnossa, koko motti heilahtaa, mutta paketti ei aukee.-Kuule syynääjä piäkkö vähä kiinni pokasta ku riuhtaason oikeen kunnolla niin vissiin irtoo. Koko rysky lentää pari metriä ja Eero mäjähtää lattialle mahalleen, mutta kahava pysyy kiinni paketissa. -Ristuksen akka... se on köyttäny tahallaan kiinni tään "hantaakin"että pääsis eroon musta. Kyllä mää sille perkeleelle illalla näytän!

Eero on jo ihan valakonen ja valamis lyömään leiman paperiin. Solomu löytyy kuin löytyykin ja hätävario lentää nappeesti peräseinään. Täällä paketin pohojalla on muute sitte meikälääsen viimmene lohtu jos ei tatti aukee ajoissa ja äijä ottaa esiin pienen taskumatin ja päästää ilmoille "verevät naurut" Ei tartte kuivin suin kuolla jos niin sattuu. Eeron kasvoille leviää vieno hymy. Ja samat hinskelit on muute tässä hätävariossaki, ettei turhaa rykääse runkoo mutkalle. No rupiaako se homma valakenee.. olis meinaa jo kiirus kotiaki ja lupasivat poutaa heti auringon laskun jäläkeen ja sehän tietää mahottoman hyviä lentoilimoja.

Eero kahtoo huolestuneen näkösenä kiireisen olosta miestä ja jatkaa, että onkos nuo lentosäännöt tentitty millonka. Jooo kyllä se emäntä on kyselly vähä liikaaki, että missä sitä on taas oikeen lennelty, ku ei oo näkyny viikkokausiin kotosalla. Oon kyllä yrittäny sannoo, että ei sieltä syvämmaalta nii vaan äkkiä päästä takaasi ku tenu loppuu pahimman närreikön kohalla ja kyllä siinä "sirppikin" tylysyy ennenkö vehkeet on taas kasalla. Niin tarkotin kyllä näitä väistämissääntöjä sun muita, ku siellä menee nuita hornettiakin aika usein sanoo Eero. No ei niistä oo ollu haittaa. Sen jäläkee, ku ne on menny yli, oon rykässy perrään ja koittanu päästä perälöylyihin, Perälöylyissä nuo henskelit on muute hyvät ku tuo patja oikeen "mylttyää" ja ei meinaa totella, vaikka kuinka oon julumana. Eero lyö sanattomana leiman paperiin ja toivottelee vaivihkaa hyviä lentoja ja herran siunausta ja huutaa vielä ovelle, että se leima on sitte ikuinen!

Arto